Hiljaisuus

Se lähti.

Ei se näyttänyt mitenkään erityisen surulliselta, ei edes huolestuneelta.

Ehkä minä näin sen katseessa viivähdyksen verran väsymystä.

Se sanoi, että on hukannut sävelensä ja lähtisi etsimään, uutta.

Ja jos ei löytäisi, niin etsisi edes vanhan.

Se oli jo kulunut sävel, mutta hyvä vielä.

Ehkä jotkut pitävät vanhoista sävelmistä, se pohdiskeli kovin hiljaisella äänellä.

Koivikko ympärillä huokasi ja oli vaiti. Harmaa ja vaiti, kuin vain metsä osaa olla lokakuun alkupäivinä, sumussa.

Se laski soittimensa nojaamaan vanhan koivun kylkeen. Sanoi, että vanhoihin se luottaa enemmän, pysyvät paikoillaan ja kaatuvat vasta kun on pakko. Nuoremmat ovat niin huikentelevaisia, heiluvat ja kieppuvat joka tuulen mukana.

Mutta ei sen äänessä ollut yhtään moitetta. Totesipa vain, niinkuin sanotaan, että tuulee tai paistaa.

Hitaasti, vähän varoen, se riisui siipensä. Sanoi, ettei sumussa voi lentää. Jos lennähtelee päistikkaa silloin kun ei näe kunnolla, törmäilee.

Se sanoi, että tunnustelee jokaisen puunjuuren ja heinänkorren varpaillaan, vähän varoen.

Siellä maanrajassa, voi olla vakavia ja luotettavia sointuja. Nekin kuulema käyvät, kuuntelin.

”Vaikka”, se sanoi vähän aprikoiden, 

”Olin ajatellut jotain kevyempää, tai valoisampaa, herkkää, kuin lupausta.”

Siivet se sitoi oksanhaaraan. Sanoi, että saisin lentää niillä, jos lupaisin pitää huolen itsestäni.

Nyökkäsin. En ollut lainkaan varma, osaisinko lentää.

Jousensa se otti mukaan. Sanoi, että sillä on hyvä kantaa löytämiään säveliä. Jos löytää.

Sanoi, ettei säveliä voi työntää taskuihin ja puristaa kämmeneen. Ne eivät pitäisi siitä. Käpristyisivät kokoon ja murjottaisivat.

Ne tahtovat hengittää kevyesti ja itsekseen.

”Jos sävel ei tahdokaan mukaani, se saa lennähtää pois.” Se opetti.

 ”Vain vapaalla sävelellä voi soittaa.” Se toisti vielä, kuin selittääkseen.

Ehkä minä ymmärsin.

Se lähti, viimein.

Askel askeleelta se sulautui vaaleaan hämärään, kosteaan ilmaan ja koivikon kirkkaaseen tuoksuun.

Katselin, niin kauan kuin näin sen liikkeen. Lopulta en ollut enää varma, mitä näin.

Ehkä aamun ensimmäisen tuulenvirin tai maasta  nousseen unisen soinnun liikahduksen.

Toivoin, että se löytäisi etsimänsä ja soittaisi jälleen.

Tämä aukio ei olisi ennallaan ilman sointuja. Ilman sitä, mikä saa sydämen laulamaan ja valon leikkimään lehvästöissä.

Soittaisi, vaikka sävel kerrallaan, katkonaisesti ja etsien, mutta soittaisi.

Ajattelin huutaa sen jälkeen, että minä pidän kyllä vanhoistakin sävelmistä.

En huutanut, en edes kuiskannut.

Sen pitää löytää se itse, ajattelin.